Ihanainen Tori Amos konsertoi Helsingin jäähallissa syyskuussa. Konsertti arvioitiin mm. Helsingin Sanomissa "yhdeksi vuoden parhaimmista". Omasta mielestäni konsertti oli varsinkin alussa hieman tylsä, vaikka suuri Tori Amos -fani olenkin. Amoksen ja jousikvartetin yhteissoitosta ei voinut kuitenkaan olla vaikuttumatta.  

Kirjastomme musiikkiosasto tarjoaa laajan kattauksen Tori Amoksen tuotantoa. Torin parhaimmistoa lienevät Beekeeper, Scarlets walk sekä uutukainen Night of hunters. Torilta on saatavissa myös oiva kokoelma Tales of a librarian (myös nuottina) ja DVD:llä löytyy kaksi Torin keikkaa Montreux:n jazzfestivaaleilta vuosilta 1991 ja 1992.

En ole ihan varma, miten viisasta tätä on julkisesti tunnustaa, mutta olkoon: olen lukenut tämän kirjan kolmesti ja jopa ostanut sen itselleni. Osin nostalgiasyistä, mutta luulen, että eniten tässä bändihistoriikissa vetoaa se, miten upea kokonaisuus moisesta kaaoksesta on revitty kasaan ja miten vetäväksi tarinaksi se on saatu kursittua. Mötikät kertovat avoimesti sikailuistaan ja sekoiluistaan ja uriensa/elämiensä aallonpohjista usein jopa itseironiseen sävyyn (sic!). Ainoa, mitä ehkä kaipaisi enemmän, olisi laajempi valokuvallinen materiaali tukemaan kerrontaa. Tai ehkä sitä on ihan tarpeeksi ja minä olen vain nuoruuteni 80-luvulle jämähtänyt yli-ikäinen sukkahousuhevibändejä fanittava pissis, joka ei vaan saa tarpeekseen tästä yhtyeestä.

Eikä ole mikään pakko kuunnella bändin musiikkia, se nyt ei ole ollenkaan se homman ydin, vaan se härski, sekopäinen ja pahismainen aura, joka tämän yhtyeen yllä ja ympärillä on. Huomenna vinkkaan tämän(-kin) kirjan lukiolaisille.

On tämä elämä niin epäreilua, joillekuille. Westön kirjaa tahkotaan kuukausitolkulla ja sitten hotkaistaan Röyhkän seitsemän vuotta sitten ilmestynyt teos vuorokaudessa. Miss Farkku Suomi on aikamatka 1970-luvun Ouluun ja kertoo rakkaudesta, himosta, kasvamisesta ja punkin rantautumisesta pohjoiseen Suomeen. Kielessä kuuluu, että Röyhkä on itse Oulussa kasvanut (ja kirjoittanut paikkakunnasta myös kappaleen Paska kaupunki, toim.huom).

Kirjan päähenkilö Välde on mielenkiintoisella tavalla rakennettu sekoitus luuseria, kyynistä maailmantarkkailijaa ja sinnikästä omaneduntavoittelijaa, jonka moraali tuntuu olevan kovin horjuvaa ja tilannesidonnaista. "Minä en tarjoa naisille mitään romanttista paskaa vaan kyynistä ja vittumaista maailmankuvaa, joka on totuus." Nii just.

Mikä näitä muusikoita oikein vaivaa (vrt. Ian Curtis ja muutkin lääke- ja huumehoureiset sekopäät)? GN'R-kitaristi Slashin (oma-)elämäkerta täytti odotukset kyllä niiltä osin; ryypätään, käytetään opiaatteja ja sikaillaan. Tosin pelkkää tajunnanlaajentamista tämä kirjakaan ei käsittele, kyllähän studiossa tahkotaan loputtomasti mm. Use Your Illusion -levyjä ja muutenkin laukataan kiertueilla mielenhäiriön rajamaille asti. Pitkälliset levyntekoprosessit ovatkin leimaa-antavia koko Guns N' Rosesin musiikilliselle uralle ja mistäköhän sekin johtuu, kun bändin jäsenet eivät kykene normaaliin kommunikaatioon ja yhtyettä johtaa persoonallisuushäiriöinen (anteeksi!) kukkoilija. Täytynee lukea myös laulusolisti W. Axl Rosen elämäkerta, josko siitä aukenisi toisenlainen näkökulma ja selitys sille, miksi nykyisessä kokoonpanossa ei ole muita alkuperäisjäseniä kuin Rose itse. Vaikka tuskinpa.

Ja mitä sanoo takakansi: "Aikamme palvotuimman kitarajumalan muistelmat määrittelevät uudelleen kliseen 'seksi, huumeet ja rock'n'roll' ". Anteeksi taas toistamiseen, mutta kitarajumalaksi nimittäisin mieluummin kyllä Hendrixiä (ja jopa Alexi Laihoa) ja eiköhän nuo mainitut termitkin uudelleenmääritellyt Mötley Crüe jo ammoisella 80-luvulla.

Slashin elämäkerta eikä Westön uusin kirja. Luen molempia ristiin, mikä on varmaan se oleellisin moka. Kumpikaan näistä ei tosin ole varsinaisesti mikään ohut lipare, mutta ei tätä hidasta tarpomista silti mikään selitä.

Palaan, kun edes toinen näistä on lusittu. En muuten kuuntele edes musiikkia, ehkä siksi, että kuuntelin Gunnareita kyllin tiiviisti jo vuodet 87-93.

eli alaotsikolla "Ian Curtis ja Joy Division". Tähän oli luontevaa tarttua heti Filppulan kirjan jälkeen, koska viittauksia ko. bändiin ja artistiin oli niin paljon. Jos olet nähnyt Anton Corbijnin ohjaaman elokuvan Control, suosittelen vilpittömästi etenkin sinulle tämän kirjan lukemista: minä ainakin sain Curtisista elokuvan perusteella ihan eri käsityksen kuin ko. kirja antoi ymmärtää. Elokuvassa esiteltiin masentunut, synkkä ja onneton ihminen, kun taas kirjan perusteella Curtis oli sen lisäksi todellinen... niin, enpä viitsi edes sanoa. Joka tapauksessa, Joy Divisionin kehityskaari ja diskografia käyvät hyvin selväksi ja lopuksi kerrataan vielä kaikki sanoitukset, jotka toden totta täyttävät runouden kaikki kriteerit. Olihan se, ja on, erittäin hieno yhtye, joka tapauksessa.

You cry out in your sleep/all my feelings exposed./And there's a taste in my mouth/as desperation takes hold./Just that something so good just can't function no more./But love, love will tear us apart again.

*niiisk*

Miten ironisesti ja hauskasti tämäkin on kirjoitettu! Filppula on minulle uusi kirjallinen tuttavuus enkä varmasti lopeta tuttavuuttamme tähän. Musiikin lisäksi tämä tajunnanvirtainen kirja käsittelee mm. identiteettiä, kasvamista ja etelä-pohjalaista sielunmaisemaa 70-80 -luvulla. Viittauksia Ian Curtisiin sekä Nick Caveen on rutkasti, eikä kertojaminä ole täysin vailla musiikillista kunnianhimoa muutenkaan. Tästäkin voisi puhua pitkään ja siteerata vielä enemmän, mutta tunnen itseni kovin pieneksi moisen kirjallisen tykityksen edessä. Siispä vaikenen ihaillen, taas (vrt. Itkonen).

Olen yrittänyt suhtautua tähän kirjaan objektiivisesti, mutta en vaan pysty. Luin kirjan ensimmäisen kerran tuoreeltaan 2005 ja nyt uudestaan ja putoan melkein tuolilta Itkosen ilmaisun takia. Miten kukaan voi kirjoittaa näin? En ala listaamaan ylisanoja, koska niille ei tule loppua. Vaikea sanoa, mikä kirjassa niin paljon minuun vetoaa - sekö, että Itkonen edustaa omaa sukupolveani ja pukee kirjan päähenkilön suulla sanoiksi sen, mitä itsekin (salaa) ajattelen musiikin ja ikäluokkani tilasta? Tässäkin romaanissa on huima määrä viittauksia artisteihin ja näiden tuotantoon, pääosin 90-luvulta poimittuna. Jossain määrin päähenkilöä riivaa sama popnarkomania kuin Robia Uskollisessa äänentoistossa. On tässä kirjassa vetävä juonikin, mutta silti se vetoaa pääosin muista syistä. No, parasta, että vaikenen.

Kuunneltavaksi

Neil Young: After The Gold Rush

U2: Achtung Baby

Suede: Dog Man Star

PJ Harvey: To Bring You My Love

The Smiths: Meat Is Murder

Blur: Park Life

Radiohead: The Bends

... ja muita kertomuksia. Humaani ja sympaattinen ote jatkuu. Novelleissa ovat usein vastakkain yksilö ja yhteiskunta, huumori on lämmintä. Ironia keskittyy elämään itseensä, yksilöä kuvataan lempeästi ja ymmärtäen. Usein novellien tunnelma ja ilmaisu ovat viehättävän vanhahtavia. Martikainen näyttää, että ihmisellä ja tämän elämällä on arvoa, vaikka se ei olekaan itseriittoisesti mitattavissa aikamme mittareilla kuten rahalla ja tosi-tv -menestyksellä ja... no niin. Joka tapauksessa kypsä ja hieno kokoelma (pääsin jopa hieman novelliangstistani).

Vaikka Leskinen ja Sundqvist ovatkin siirtyneet manan majoille, suomalaisella rocklyriikalla ei ole hätäpäivää. Alangon lisäksi Martikainen pitää huolta runollisesta ilmaisusta ja kehottaa lukijaa pitämään huolta itsestään, rajoistaan ja elämästään: "Ota etäisyytesi, vedä henkeä, vetäydy/tee mitä se ikinä vaatiikin." Lempeää, ymmärtävää tekstiä. Vaikka kokoelmalla ei sinänsä ole tekemistä telakalle määräämättömäksi ajaksi siirretyn YUP: n tai sen tuotannon kanssa, ei kukaan kiellä kuuntelemasta. Ja onhan Martikainen tehnyt soololevyjäkin.

Ismo Alangon laulunteksteistä (Ismo Alanko Säätiöstä Sielun Veljiin ja aina Hassisen Koneeseen saakka) koottu runokokoelma, joka poikkeaa normaalista runokokoelmasta siinä, että huomaat laulavasi ääneen lukiessasi. Mukana ovat niin Harsoinen teräs kuin Pornografiaa. Musiikkia siis tähän löytyy enemmäin kuin ehdit kuunnella, jollet halua laulaa itse.

Hornbyn jälkeen seuraa lisää Hornbya. Luin tämän silloin joskus kun se ilmestyi eli esihistoriallisena vuonna 1996 ja olin unohtanut, miten hyvä se on! Päähenkilö Rob on jämähtänyt ihmissuhdesotkujensa ohella hädin tuskin kannattavaan äänilevykauppaansa ja listaa vuoroin rakkausdraamojaan, vuoroin "5 parasta biisiä/levyä/artistia, jotka pitäisi ampua" -listojaan erittäin (itse-)ironiseen sävyyn. Robin maailmankuvan mukaisesti ihmisestä kertoo kaiken tarpeellisen hänen levyhyllynsä sisältö. Lopulta löytyy myös se elämän nainen, monien mutkien kautta. Ja miten käy Tähtivinyyli-levykaupan?

Kirjassa mainittujen biisien lista on meille tietämättömille paljon armollisempi kuin em. kirjan listaus. Kaiken lisäksi kirjasta on tehty elokuva, josta puolestaan on tehty soundtrack High Fidelity, joten paljon ei tarvitse nousta sohvalta levyä vaihtaakseen. Tai sitten voi kuunnella vain The Smithsin loistavaa kappaletta Last Night I Dreamt That Somebody Loved Me.

Lämmittelykierroksen jälkeen päästään itse asiaan. Hornbyn syväluotaava esseekokoelma on todellisen hevijuuserin heiniä ja esittelee 31 kappaletta alkaen Bruce Springsteenin Thunder Roadista aina tuntemattomampiin suuruuksiin, kuten Mark Mulcachyn Hey Self Defeateriin tai The Avalanchesin Frontier Psychiatrist -biisiin  (niin siis häh, mikä?). Tuntuu, että hyvin minimaalinen osa kappaleiden nimistä laittaa minkäänlaisia kelloja soimaan. Musiikkitietämykseni täytyy olla kiusallisen heikko.Tyydyn siis kuuntelemaan Springsteeniä ja Röyksoppia. Suurinta osaa biiseistä ei edes löydy kirjaston musiikkiosaston hyllyistä, mutta Patti Smithin Pissing in a River (mikä riemastuttava kappale ja varsinkin nimi!) sentään löytyy. Hiphei, olen sentään tämän verran laajentanut ymmärrystäni!

Taas bändikirja. Mainitsemisen arvoisen Neljän biisin bändi -kirjasta tekee se, että päähenkilönä on tyttö, joka pestataan basistiksi punkbändiin - siis ihan totta, miten monessa kirjassa on muka tehty tämmöinen ratkaisu? Tähtäinkin on korkealla eli vaatimattomasti Tavastian kautta Lontoon areenoille. Keskeisiä teemoja ovat rock ja ihmissuhteet. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, jälkimmäiset ovat useimmiten päällimmäisenä ajatuksissa. Musiikiksi Apulantaa ja Tehistä - mieluiten varhaistuotannon puolelta.

Formanin kirja on Sellon ja pallon tavoin syksyn uutuuskirjoja. Luin sen heti Törhösen kirjan jälkeen, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt "tyttö soittaa klassista musiikkia ja tapaa pojan, joka häärää kaikkea epämääräistä, kuten soittelee rokkibändissä" -teemaan. Formanin kirjan koukku on kuitenkin siinä, että kirjan keskiössä ei ole varsinainen rakkaustarina, vaan limittäin kulkee takautuva kerronta yhdessä reaaliaikaisen todellisuuskuvauksen kanssa, joka taas on hyvinkin karua tavaraa. Kirja on itse asiassa enemmänkin traaginen kuin romanttinen, muttei sillä tavalla, kuin voisi ennalta kuvitella (voiko tätä enää yhtään epämääräisemmin ilmaista)?

No joka tapauksessa: musiikiksi sellokonserttoja, taas. Tai sitten Nirvanan Something in the Way.

Kirjan kannessa on tyttö sellon kanssa sekä jalkapallo. Kirja on rakkaustarina Romeo ja Julia -hengessä ja mietinkin, miksi kirjan päähenkilöä edustaa kannessa vain pallo (tosin myös tytön pää on rajattu kuvasta pois, mikä houkuttaisi kaikennäköisiin kirjallisiin johtopäätelmiin, joihin en tässä ryhdy). Rakkaustarina alkaa ronskisti hautajaistunnelmissa, kun päähenkilö kirjaimellisesti törmää tyttöön selloineen. Törhösen kirja on kuitenkin raikas eikä yhtään ällönromanttinen ja siitä on tekeillä myös elokuva, jonka aion ehdottomasti katsoa saadakseni selville, onko kirjan päähenkilö yhtä pihalla leffaversiossakin; missä on elänyt elämänsä 18-vuotias, joka ei tiedä, mikä on sello? Avarra sinä näkemystäsi ja laita soimaan taustalle jokin sellokonsertto, mieluiten Dvorakin.

Tämän kirjan luin jo kesällä ja sain tonkia juonen muistini arkistoista. Tähtihetki on dekkari: 80-luvulla uraa tehnyt suomalaisbändi yrittää paluuta. Comeback menee kuitenkin uusiin puihin, kun tapahtuukin murha. Bändin jäsenistä alkaa paljastumaan kaikenlaista outoa ja päivänvaloa kestämätöntä. Loppu on yllättävä ja jostain syystä ahdistavakin. Taustamusiikkia kirjalle on vaikea löytää eikä se sitä tunnu kaipaavan. Jos pakosta jotain pitää mainita, niin varmaan suomalaista kasarirokkia historian hämäristä C-kasetilta soitettuna.

Nyt meni vaikeaksi. Kirja on saanut Finlandia Juniorin 2008, mutta saan tehdä töitä päästäkseni sen sisään (sivujakin on huikeat 134). Päähenkilö Timppa tuntuu suhtautuvan koko ajan musiikkiin ja bänditouhuihinsa vähän liiankin intohimoisesti ja kirkasotsaisesti. Koulu ei luonnollisesti kiinnosta yhtään, soittaminen sitäkin enemmän. Murteella kerrottu tarina keskittyy kehäkolmosen tuolle puolen. Kun kirjan saa luettua, jää kuitenkin oudon iloinen ja idealistinen olo: maailmaa siis voi tehdä paremmaksi ja omaa näkemystään avartaa myös vähemmän katu-uskottavin keinoin.

Lukuelämyksen taustalle jotain mahdollisimman yksinkertaista ja pelkistettyä kellaridemomatskua (pengo vaikka omista pöytälaatikoistasi) eikä sen äänenlaadunkaan kanssa niin nuukaa ole.

Olen itse jossain määrin (myönnän itse ensimmäisenä oman rajoittuneisuuteni) haluton lukemaan novelleja, mutta Gryttenin kokoelman jaksoin kyllä kahlata kannesta kanteen (no okei, vähän epäjärjestelmällisesti tosin). Sinänsä novelleja on mukava lukea, että ei tarvitse orientoitua suorittamaan koko kirjaa kerralla, vaan voi lukaista muutaman sivun mittaisen novellin silloin tällöin. Yhdistävänä tekijänä kokoelmassa on rakkaus sekä identiteetin etsintä - hahmotuskeinona ja kompassina siis popmusiikki.

Kirjan musiikkiartistikavalkadi on mittava. Laita soimaan siis esim. Bruce Springsteen, Stone Roses Pet Shop Boys, Van Morrison tai Tom Waits. Voit luntata kirjan lopusta lisää; novellien päätteeksi nimittäin paljastetaan, mitkä biisit ovat tarinoiden takana.

Perustin blogin kirjatakseni ylös MuKi-projektia varten lukemiani kirjoja, että edes itse muistaisin, mitä on tullut luetuksi. Riina Katajavuoren kirjasta on hyvä aloittaa; tarina sijoittuu 1980-luvun Helsinkiin ja kertoo kolmen tytön ystävyydestä ja hengailusta musiikkipiireissä, jos niitä nyt varsinaisiksi "piireiksi" voi kutsua. Usein huomio kohdistuu myös ns. ulkomusiikillisiin asioihin, vaikka "ei vain ole helppoa olla tyttö hevareiden maailmassa, missä miehet ovat aina flänässä ja hyväilevät enimmäkseen kitaroitaan." Nauroin ääneen läpi kirjan, niin terävästi ja tarkkanäköisesti Katajavuori kuvaa jengielämää, angsteja ja miehiä, jotka ottavat musiikkinsa jopa hieman liian tosissaan.

Taustamusiikiksi soimaan vaikka

Black Sabbath: Paranoid

Van Halen: Runnin'  With the Devil

Rainbow: Stargazer

Deep Purple: Soldier of Fortune